Post by thyone on Apr 5, 2007 3:27:55 GMT -5
Nimi: Mikaelin ruusuja
Paritus: Kusti/Mikael, viittauksia Kioto/Kusti
Ikäraja: PG
Genre: angst, romance
PoV: Kusti
Disclaimer: Perustuu kirjaan Jalostamo. Hahmot kuuluvat Niina Revolle ja Seita Parkolalle, minä vaan leikin heillä hieman. En saa tästä mitään taloudellista etua (jos saisin, niin helppoa olisi elämä).
Warnings: Lievää kiroilua (hui kamala). Kannattaa lukea kirja, jos ei halua spoilaantua
A/N: Otsikoinnin mestari iskee jälleen.
Hetken mielijohteesta nopeasti kirjoitettu ficci, raakile, betaamaton ja kömpelö. Jollain tavoin kuitenkin kömpelyys sopii Kustin, miten sen sanoisi, koruttomaan kaipuuseen ja, no, angstiin. Ensimmäinen Jalostamo-ficcini, ja henkilökohtaisesti pidän tästä kyllä. Tykkään näköjään kirjoittaa lyhyttä. Mutta tama nyt on tämmöinen, tunnelmapala tai mitten se sanotaan. Pituus ei sopisi tähän.
No, enjoy.
Mikaelin Ruusuja
Kusti puristaa kätensä nyrkkiin. Hän puraisee huultaan ja tuijottaa maahan. Miksei hän voi itkeä? Hän tahtoisi, mutta kyyneleitä ei enää ole. Kioto puristaa Kustin kättä rohkaisevasti. Kusti puristaa takaisin, ahdistuneena, etsien turvaa.
Kusti rakastaa Kiotoa. Ei niin kuin rakasti Mikaelia, mutta kuitenkin. Kioto on kummallinen, näkee asioita, joita muut ihmiset eivät näe. Mutta Kusti pitää Kiotosta joka tapauksessa.
Mikael Mikael Mikael. Mä rakastin sua enemmän kuin mitään. Kaikki on paskaa. Sä olet paska. Sä lupasit olla aina mun luona, ja mitä sä teit? Helvetti, Mikael, miksi sä jätit mut yksin?
Maasta sinä olet tullut… Mikael on jossakin kaukana, merestä, mereksi, ei niin kuin muut. Mikael ei koskaan ollut kuin muut. Mikael osasi melkein lentää. Kioto sanoo, että nyt Mikael lentää oikeasti.
Kusti sulkee silmänsä ja kuvittelee Mikaelin kasvot eteensä. Mikael nauraa. Kustin ote Kioton kädestä tiukkenee. Kusti ei enää koskaan saa kuulla Mikaelin naurua, sitä naurua, joka on Kustille rakkaampi kuin mikään muu.
Kusti avaa silmänsä ja katsoo ruusuja, jotka kelluvat meren pinnalla, Mikaelin ruusuja. Mikaelin äiti katsoo taivaalle, tuijottaa siellä lentäviä lokkeja. Hänkään ei itke, Kusti on siitä varma, vaikka sitä ei voikaan nähdä varmasti hunnun lävitse.
Tänään kukaan ei naura, ei Mikael, ei Kusti, ei Kioto eikä kukaan muukaan. Aurinkokaan ei naura tänään. Pilvet kietovat sen yhä syvemmälle syleilyynsä. Tuuli sekoittaa Kustin hiukset. Kusti puristaa Kioton kättä niin lujaa, että se sattuu. Kioto ei välitä.
Paritus: Kusti/Mikael, viittauksia Kioto/Kusti
Ikäraja: PG
Genre: angst, romance
PoV: Kusti
Disclaimer: Perustuu kirjaan Jalostamo. Hahmot kuuluvat Niina Revolle ja Seita Parkolalle, minä vaan leikin heillä hieman. En saa tästä mitään taloudellista etua (jos saisin, niin helppoa olisi elämä).
Warnings: Lievää kiroilua (hui kamala). Kannattaa lukea kirja, jos ei halua spoilaantua
A/N: Otsikoinnin mestari iskee jälleen.
Hetken mielijohteesta nopeasti kirjoitettu ficci, raakile, betaamaton ja kömpelö. Jollain tavoin kuitenkin kömpelyys sopii Kustin, miten sen sanoisi, koruttomaan kaipuuseen ja, no, angstiin. Ensimmäinen Jalostamo-ficcini, ja henkilökohtaisesti pidän tästä kyllä. Tykkään näköjään kirjoittaa lyhyttä. Mutta tama nyt on tämmöinen, tunnelmapala tai mitten se sanotaan. Pituus ei sopisi tähän.
No, enjoy.
Mikaelin Ruusuja
Kusti puristaa kätensä nyrkkiin. Hän puraisee huultaan ja tuijottaa maahan. Miksei hän voi itkeä? Hän tahtoisi, mutta kyyneleitä ei enää ole. Kioto puristaa Kustin kättä rohkaisevasti. Kusti puristaa takaisin, ahdistuneena, etsien turvaa.
Kusti rakastaa Kiotoa. Ei niin kuin rakasti Mikaelia, mutta kuitenkin. Kioto on kummallinen, näkee asioita, joita muut ihmiset eivät näe. Mutta Kusti pitää Kiotosta joka tapauksessa.
Mikael Mikael Mikael. Mä rakastin sua enemmän kuin mitään. Kaikki on paskaa. Sä olet paska. Sä lupasit olla aina mun luona, ja mitä sä teit? Helvetti, Mikael, miksi sä jätit mut yksin?
Maasta sinä olet tullut… Mikael on jossakin kaukana, merestä, mereksi, ei niin kuin muut. Mikael ei koskaan ollut kuin muut. Mikael osasi melkein lentää. Kioto sanoo, että nyt Mikael lentää oikeasti.
Kusti sulkee silmänsä ja kuvittelee Mikaelin kasvot eteensä. Mikael nauraa. Kustin ote Kioton kädestä tiukkenee. Kusti ei enää koskaan saa kuulla Mikaelin naurua, sitä naurua, joka on Kustille rakkaampi kuin mikään muu.
Kusti avaa silmänsä ja katsoo ruusuja, jotka kelluvat meren pinnalla, Mikaelin ruusuja. Mikaelin äiti katsoo taivaalle, tuijottaa siellä lentäviä lokkeja. Hänkään ei itke, Kusti on siitä varma, vaikka sitä ei voikaan nähdä varmasti hunnun lävitse.
Tänään kukaan ei naura, ei Mikael, ei Kusti, ei Kioto eikä kukaan muukaan. Aurinkokaan ei naura tänään. Pilvet kietovat sen yhä syvemmälle syleilyynsä. Tuuli sekoittaa Kustin hiukset. Kusti puristaa Kioton kättä niin lujaa, että se sattuu. Kioto ei välitä.